Laura

Hei kaikille!

Olen pitkän linjan hevosharrastaja, nykyisin koulutukseltani matematiikan opettaja, ja valmistun lähitulevaisuudessa kasvatustieteiden tohtoriksi, kunhan vain saan ahkeroitua homman loppuun.

Hevosharrastukseni alkoi yli 25 vuotta sitten tyypilliseen tapaan ratsastuskoulussa. Ratsastin noin kerran viikossa suunnilleen yhdeksän vuotta, jona aikana myös kilpailin esteissä ja koulussa harrastetasolla. Tuona aikana sain runsaasti kokemusta, mutta enpä voi sanoa ymmärtäneeni ratsastuksesta vielä juuri mitään, ammattimaisesta hevosen käsittelystä puhumattakaan. Opin lähinnä sen, miten asioita yleenä tehdään - joka tahtoo olla toivottoman kaukana siitä, miten asiat pitäisi tehdä. Koska kyseessä oli kiltit ratsastuskouluhepat, ei siinä suurempia ongelmia kuitenkaan koskaan päässyt syntymään.

16-vuotiaana hain ja pääsin opiskelemaan Ypäjälle hevosenhoitajaksi. Tämä tuntui lottovoitolta! Viihdyin Ypäjällä hyvin, ja ratsastuksen määrä lisääntyi huomattavasti. Ypäjällä opittiin kaikenlaista: varsan opetusta ajolle, kengitystä, eläinlääkintää, työajoa, ruokintaa... Tuona aikana ostin ensimmäisen hevoseni, 15-vuotiaan ruunan, joka oli hypännyt kansallisella tasolla 140-ratoja. Pääsin tämän vanhan herran kanssa kartuttamaan kokemusta aiempaa korkeammista radoista. Hyppäsimme 100-110 -luokkia, myös kansallisella tasolla, ja yksi kelvollinen 120-ratakin saatiin hoidettua. Kuitenkaan en jälkikäteen voi sanoa osanneeni tuolloinkaan juuri ratsastaa. Toki osasin perusasiat ja kykenin ratsastamaan hevosen jotakuinkin järkevästi esteelle, mutta varsinainen ahaa-elämys ratsastuksen todellisesta fiiliksestä tuli vasta myöhemmin.

Tämä tapahtui suorittaessani hevosenhoitajakoulutukseen liittyvää harjoittelua Chrisse Wegeliuksen myyntitallilla. Vietin siellä noin 8 kuukautta ja ratsastin enemmän kuin koskaan. Chrisse välitti pääasiassa 5-6 -vuotiaita kansallisen ja kansainvälisen tason hevosia, joita me "oppilaat", joiksi Chrisse meitä kutsui, saimme ratsuttaa. Vaihdoin tuolloin 16-vuotiaaksi ehtineen ruunani 5-vuotiaaseen tammaan, johon rahani riittivät sillä se myytiin "mahdottomana ratsastaa" (lensinkin tuon tamman selästä noin 500 kertaa ennen kuin onnistuin ratsastamaan sillä edes lyhyitä pätkiä: lopputulos oli kuitenkin hyvä, sillä seuraavan omistajan kanssa tamma kilpaili menestyksellä kansallista kenttää, saaden yhden SM-mitalinkin). Chrissen aikana vasta ratsutin tuota haastavas 5-vuotiastani, mutta sain kilpailukokemusta nuorten hevosten kansallisista 110-radoista toisella, Chrissen omistamalla 5-vuotiaalla tammalla, jolla ei ollut taustallaan vastaavia ongelmia. Chrissen aikana koin ensimmäisen kerran, miltä tuntuu oikeasti ratsastaa. Chrisse oli taitava, joskin myös vaativa ja hiukan originelli valmentaja, jolle kuuluu suuri kiitos myöhemmästä kehityksestäni.

Chrissen jälkeen lähdin talveksi Ranskaan Marika Sohlbergin kilpatallille. En ottanut omaa hevosta mukaani, ja ratsastus väheni. Me työntekijät lähinnä liikutimme hevosia esim. maastossa, ja vaikka pidin Ranskasta, en oikeastaan viihtynyt Marikan tallilla ja palveluksessa. Palasin Suomeen kokemusta rikkaampana, myin omistamani 5-vuotiaan rahavaikeuksien vuoksi ja pidin ensimmäistä kertaa elämässäni taukoa hevosista.

Tauko ei kestänyt kauaa: bongasin kiinnostavan nelivuotiaan tamman, joka ei varsinaisesti ollut myynnissä, mutta sen omistajalla oli sen kanssa vaikeuksia. Pidin tammasta heti, ja kävi niin että muutaman viikon kuluttua olin taas hevosenomistaja. Olin tuolloin köyhä kuin kirkonrotta, ja pystyin pitämään hevosta vain maksamalla tallipaikan työllä. Tuo tamma kulkikin mukanani monessa paikassa, piipahdettiinpa sen kanssa taas Ranskassakin eräällä tallilla, jolla ystäväni tuolloin työskenteli. Vasta Suomeen palattuamme aloin suunnitella sen kanssa totisemmin tulevaisuutta. Halusin kokeilla kenttäkilpailua, ja aloin harjoitella aiempaa enemmän myös kouluratsastusta. Tamma oli miellyttävä ja sen kanssa oli helppo hypätä kotona ratoja 130-korkeudellakin, joten odotukset olivat korkealla.

Ehdin startata tällä kolmannella hevosellani harrasteluokan sekä esteissä että koulussa, ja kumpikin sujui erinomaisesti. Olimme ilmoittautuneet kenttäkilpailun tutustumisluokkaan, mutta kilpailua edeltävänä päivänä tamma säikähti kesken normaalin alkuverryttelyn kentän vieressä käytettyä oksasahaa. Tamma nousi pystyyn, vähän liikaa - ja kaatui. Vieressä oli maapuomi, ja jalkani jäi puomin ja kaatuvan hevosen väliin. Riks raks - kumpikin säären luu täysin poikki ja nilkka murskana.

Sairauslomasta tuli pitkä, ja velkaa kertyi kun en päässyt tallihommilla korvaamaan karsinamaksua. Joten jouduin myymään tämänkin lupaavan hevosen. Silloin päätin opiskella ammatin, jonka turvin voisin pitää hevosta hankaluuksienkin sattuessa. Meni kymmenen ikuisuuttakin pidempää vuotta, kunnes olin paitsi maisteri, myös kahden lapsen äiti, ja kolmas oli tulossa. Kun vanhin lapsistani täytti seitsemän, maksoin hänet ratsastusleirille. Katselin paikkoja... Menin nettiin. Ajelin vähän katsomaan hevosia. Ja muutaman kuukauden kuluttua lastasin traileriin Klaaran, 1-vuotiaan ponini... Ja siitä tämä blogi kertoo.