Kuinka kengityksestä ei tullutkaan ongelmaa

Kun Klaara tuli minulle (1-vuotiaana), se ei käytännössä osannut nostaa kavioitaan. Sitä oli kyllä vuoltu, ja periaatteessa jalan saattoi pakottaa ylös ja pitää siitä väkisin kiinni, mutta tästä seurasi aina jalan repimistä, pystyyn hyppimistä ja yletöntä hevosen jännittymistä. Kokemattomuuttani yritin ensin ratkaista asian pakolla ("kyllähän se osaa ja täytyyhän sen totella"), mutta onneksi tajusin muuttaa lähestymistapaa nopeasti.

Tajusin, ettei Klaara oikeasti osaa asiaa, ei tajua hommasta hölkäsen pöläystä. Toki se kykeni nostamaan jalkansa ylös, muttei nähnyt siinä mitään positiivista tai hyödyllistä, päinvastoin hevoselle luonteenomaisesti ennemminkin epäili jalan nostamisesta koituvan vain ikävyyksiä. Tässä tilanteessa rankaiseminen siitä, että poni vetäisee jalkansa pois ei saa aikaan muuta kuin hevoselle vahvistuksen siitä, että homma on todellakin ikävä ja jatkossa sitä kannattaa entistä sinnikkäämmin välttää.

Aloitimme siis aivan alusta, hyödyntäen Tuire Kaimionkin pääperiaatteenaan käyttämää positiivista vahvistetta. Lakkasin pyytämästä jalkojen nostoa tyystin. Kun poni sattumalta joskus nosti jotakin jalkaansa (vähänkin), kiitin välittömästi ("hyvä" + herkku). Jatkoin tätä niin pitkään, että Klaara tajusi yhdistää jalkansa nostamisen herkkuun. En siis tässä vaiheessa mitenkään pyytänyt asiaa, odottelin vain sattumanvaraisia nostoja. Klaaran tajuttua homman alkoi se tietenkin nostella jalkojaan ahkerasti. En edelleenkään pyytänyt asiaa enkä koskenut jalkoihin, mutta lisäsin nyt sanan "nosto" siihen hetkeen, kun jalka nousi - sitten "hyvä" ja herkku.

Kun Klaara oli nyt selvästi yhdistänyt jalkojensa noston herkkuun, eli siis johonkin positiiviseen, mihin ei enää liittynyt mitään ikävää - väkisin jalasta pitämistä, huutamista tms - oltiin hyvällä uudella alulla. Nyt aloin käyttää sanaa "nosto" pyyntönä. Kun pyynnöstä seurasi jalan nosto, tuli kiitos. Ellei, pyysin uudestaan. Tähän vaiheseen siirryin vasta, kun olin melko varma, että hevonen herkästi tarjoaa nostoa ja on jo yhdistänyt asian tähän pyyntöön. Toistin tätä taas riittävän pitkään, enkä vieläkään tarttunut jalkaan lainkaan. Palkinto tuli siis ihan siitä, että Klaara irroittaa jalkansa edes hetkeksi maasta.

Nyt alkoi hiominen. Tuli nostaa tietty jalka, eli se, jonka vieressä seisoin. Yhdistin sanaan myös sormella hipaisun mahan alle, siten että sain merkiksi myös jotakin mitä saattoi myöhemmin käyttää voimistaen (sormella hipaisu - sormella painaminen - kovempi painaminen). Ja lopulta koskin jalkaan kädelläni. Aluksi riitti, että sain koskettaa jalkaa, pikkuhiljaa pyrin siihen, että saan hieman pidellä sitä. Tähän vaiheeseen pääseminen ei vienyt kauaa, ehkä muutamia päiviä. Mutta Klaaran kanssa, joka on varsin luonteikas tapaus, junnattiin aika pitkään vaiheessa, jossa sain koskea jalkaan. Meni viikkoja, ennen kuin aloin onnistua ajan kasvattamisessa, eli siinä, että jalan koskeminen sen aikaa, kun Klaara nostaa ja samantien laskee sen muuttuu sellaiseksi, että Klaara pitää jalkaa ylhäällä jonkin aikaa, pysyy rentona ja laskee vasta kun pitelevä käsi laskee sen, ei itse riuhtaisemalla. Tämä ajan kasvattaminen tapahtui niin, että palkinto tuli aina vasta hieman pidemmästä ajasta. Koska onnistuminen täytyy kuitenkin pitää melko tiheänä, meni pitkään ennen kuin aika oli paria sekuntia pidempi.Tuona aikana en lainkaan puhdistanut kavioita, kunhan yritin pitää silmällä, ettei kavioissa näytä olevan mitään pielessä.

Pitkäjänteisyys kannatti. Lopulta aika oli riittävän pitkä siihen, että kaviot sai puhdistettua. Klaara oli oppinut kavionnoston äärimmäisen pienestä ja kevyestä merkistä, riitti, että sanoi "nosto" tai hipaisi mahan alta (tai kintereen yläpuolelta). Kavionnosto tapahtui 100 % varmuudella, ja kaikki jännitys oli poissa. Klaara oppi asian niin hyvin, että kerran sen jäätyä tarhassa lankaan kiinni sain sen vapautettua sanaa "nosto" käyttämällä - Klaara nosti pyytämäni jalan etäisyydenkin päästä, ja sain sujautettua mahan alta kulkeneen langan irti hevosesta. Lisäetuna mainittakoon vielä, että koska Klaara oppi kavionnoston olevan kivaa ja helppoa, siitä tuli sille myös tapa rauhoittua. Se oli jotain, minkä se ymmärsi, ja kavion nostaminen teki siitä levollisen silloinkin, jos se esimerkiksi taluttaessa alkoi jännittää auton lähestymistä.

Nyt päästään kengitykseen. Minulle tullessa Klaaraa oli siis vuoltu, mutta selvästi jotenkin väkisin. Kun oma kengittäjäni saapui paikalle ensimmäistä kertaa, oli poni harjoituksista huolimatta melkoinen hermokimppu. Luojan kiitos oma kengittäjäni on rauhallinen tapaus, joka osasi antaa varsalle aikaa sen sijaan, että "vedetään sitä nyt kunnolla turpiin, niinhän ne laumassakin tekee". Ensimmäiset noin kymmenen vuolukertaa jännitys oli ponilla melkoista, mutta joka kerta tehtiin rauhassa, pidettiin pausseja, otettiin rennosti tekemättä asiasta kuitenkaan liian suurta numeroa. Heti kun Klaara osoitti pieniä rentoutumisen merkkejä, se sai ruhtinaallisia palkintoja (ruokapalkintoja ei kannata antaa jännittyneelle hevoselle, se aiheuttaa vain enemmän epäluuloa koko tilannetta kohtaan).

Pikkuhiljaa tilanteesta alkoi tulla Klaaralle helpompi. Noin vuoden harjoittelun jälkeen en enää huomannut kavioiden nostossa pienintäkään ongelmaa, ja vuolut onnistuivat, Klaaran ehkä hienoisesti huolestuen muttei suuremmin stressaamatta.

Tällä viikolla oli edessä todellinen koetus: ensimmäinen kengitys. Olimme varanneet aikaa, pari tuttua avustajaa ja kasan herkkuja. No, herkuille tuli käyttöä, mutta avustajille ei juurikaan: poni käyttäytyi kuin unelma, ja kengät saatiin kavioihin kuin kyseessä olisi ollut riimun päälle pukeminen. Kyllä harjoittelu kannatti!

Siinä ne nyt on: ekat kengät!

Lisähuomautuksena vielä, että kaikesta huolimatta kengät pannaan kahdessa osassa. Nyt on kengät etusissa, ensi viikolla lyödään kengät myös takasiin. Ei yritetä liikaa, vaan varmistetaan se, että hyvästä käytöksestä seuraa riittävän nopeasti myös homman lopetus ja laitumelle palauttaminen.

Niin kovin vähän on tarpeeksi

Pari hyvää askelta + ei yhtään huonoa = onnistuminen

Koulutan tällä hetkellä siis kolmivuotiasta ponitammaani. Klaara on ollut minulla 1-vuotiaasta lähtien, ja työskentely sen kanssa aloitettiin aikanaan aivan nollasta - paikallaan seisomisesta, rauhoittumisesta, ihmisen kunnioittamisesta, jalkojen nostosta. Mikään edellämainituista ei tullut ilmaiseksi, vaan vei pitkälti yli vuoden ennen kuin saattoi sanoa onnistuneensa näissä. Kerron näistä vaiheista myöhemmin lisää.

Nyt kun ollaan ratsutusvaiheessa, huomaan tekeväni samoja virheitä kuin aiemmin, eli pyytäväni liian vaikeita asioita. Uusin oivallukseni edelliseltä ratsastuskerralta oli ymmärtää miten äärimmäisen pienen asian onnistuminen riittää tässä vaiheessa. Klaaralla on jonkilaiseen työskentelyyn tai maastoiluun liittyviä ratsastuskertoja takana pari-kolmikymmentä, poislukien siis ne kerrat jolloin on harjoiteltu taluttajan kanssa ihan sitä, että joku menee selkään tai istuu selässä. Klaara menee jo kokolailla suoraan ja ymmärtää ratsastajan avut, mutta vasta eilisellä ratsastuskerralla todella ymmärsin mikä ero on sillä, että sitä ratsastetaan (tai ratsastellaan) käynnissä ja ravissa uralla ja ympyröillä ikään kuin vain toteuttaen nämä asiat, siihen, että poni todella työskentelee, astuu siis rennosti, rytmikkäästi ja kuunnellen. Toki viimeksi mainittua osaa odottaa ja siihen pyrkiä kokeneempien hevosten ratsastuksen jäljiltä, mutta se varsinainen ahaa-elämys liittyi siihen, miten äärimmäisen lyhyen aikaa Klaara todella pystyy siihen.

Eilisellä ratsastuksella tehtiin siis ensin käyntityöskentelyä, mikä sujuu Klaaralta varsin hyvin. Tähän on saatu yhdistettyä jo pohkeenväistöt, jotka ovat sivusuunnassa muutaman metrin mittaiset , joita tehtiin eilenkin muutama kumpaankin suuntaan. Käynnissä Klaara on pääosin rento ja joustava, mikä on Klaaran kanssa saavutettu aika itsestään (monesti juuri käyntityöskentely tuntuu olevan hevosille hankalaa ja ne saattavat olla varsin jännittyneitä, mikä tosin voi johtua siitä, että käynnissä työskennellään niin vähän tai epämääräisesti). Sen sijaan ravissa Klaara joko a) menee melko kivasti, b) jännittyy ja muuttuu etanaksi ja yrittää siirtyä käyntiin tai pysähdellä tai c) jännittyy ja alkaa pukittaa/pomppia/peruutella/hyppiä pystyyn/nähdä kummituksia eli siis vastustella mitä mielikuvituksellisimmin tavoin.

Ravi otettiin siis mukaan pieninä pätkinä siten, että pitkillä sivuilla ravattiin reippaasti eteen, mikä onnistui useimmiten, päädyssä tehtiin ympyrä mutta niin, että avoimella ympyrän sivulla (kentän puolella) siirryttiin käyntiin ja keskityttiin pitämään ympyrän muoto, liikkeen rentous ja alle polkeminen sen sijaan, että ravissa olisi tullut tahtirikkoja, ponin alta juoksemista tai yleistä vastustelua. Kun tämä onnistui muutaman kerran, oli lopputuloksena ensin paremmin raviin siirtyvä hevonen sekä energisempi ravi ja rentous, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen poni, joka ilmeisesti oli omasta mielestään työnsä tehnyt ja katsoi asiakseen alkaa hyppiä ulospäin kentältä aina portille päin mentäessä.

Harjoitus vaikutti sopivalta liikkeen ja rentouden parantamiseen, ja aion tehdä vastaavaa jatkossa runsaasti, siis lyhyitä pätkiä ravissa, välillä rentoutus käyntityöskentelyllä sekä ihan pitkin ohjin rapsutusten kera, siten että jokainen askel todella onnistuu ja vaikeissa paikoissa hevosta autetaan siirtymällä helpompaan askellajiin. Tämä helpompi askellaji voi tietysti toisilla hevosilla olla ravi, jolloin tekisin tehtävää päinvastaisissa askellajeissa.

Hyppimis- eli vastusteluongelman ratkaisin seuraavasti: Koska poni alkoi nousta pystyyn, mitä en todellakaan halua nähdä tapahtuvan ollenkaan, ja toisaalta pääsee tällä tavalla myös käytännössä täysin avuilta pois, yritin ensin yksinkertaisesti kevyillä pohjeavulla, äänellä sekä asennolla ratsastaa eteen. Tämä auttoi vähän, mutta vastustelu kuitenkin jatkui, joten seuraava aste oli käyttää vahvempaa pohjeapua, ääntä ja raippamerkkiä (ei lyömistä, vaan merkkiä). Tämä vei ponia hiukan eteenpäin, mutta samalla lisäsi vastustelun määrää heti seuraavassa hetkessä. Kun päädyttiin pattitilanteeseen, jouduin antamaan sen verran periksi että tulin alas selästä. En kuitenkaan nähnyt tätä ongelmana, sillä poni ei hyötynyt tästä mitenkään, vaan sai erittäin selkeän määräyksen raipan, äänen ja päättäväisen ihmisen avulla siitä, että nyt ei jumiteta vaan mennään sinne minne pyydettiin, vaikka sitten maastakäsin komentamalla. Tästä seurasi yksi isompi pystyynnousu, mutta maasta pystyin jatkamaan vaatimista. (Tässä kohtaa käytin raipaakkin ns. kunnolla eli ensin pyyntö, sitten vaativampi merkki ja sitten sellainen, joka jo tuntuu ikävältä. Huom, kyseessä oli väistäminen ja eteenpäinmeno portilta uralle, joka tehtävänä oli Klaaralle tuttu ja merkit huolella aiemmin opetettu, joten vahvistuvien apujen käyttö oli Klaaralle ymmärrettävää. Voimistuva apu ei nimittäin koskaan toimi, ellei hevonen ymmärrä tehtävää.) Näin ollen sain pattitilanteen ratkaistua eli ponin takaisin uralle, josta heti kiitin kovasti. Sitten välittömästi takaisin selkään. En yrittänyt enää ohittaa porttia lainkaan vaikesti ravissa, vaan vein asian loppuun kävelemällä kauniisti portin ohi muutamia kertoja ja ottamalla ravipätkiä toisaalla kentällä. Muutama kierros sai riittää, ja tässä vaiheessa pyrin olemaan ehdottoman pehmeä ja iloinen, ja kehuin ponia lähes taukoamatta rennoista ja ja hyvistä askelista. Lopetin mallikkaaseen portin ohitukseen kiittämällä ja kehumalla, pysähtymällä ja tulemalla alas.

Klaara pitää kehuista kovasti, ja on selvästi ylpeä itsestään niitä saadessaan, kunhan on osannut yhdistää kehut oikein tekemäänsä suoritukseen. Kun asia onnistuu ja ponia kehutaan, se tarjoaa herkästi samaa lisää. Nähtäväksi jää, kuinka monta kertaa näitä vastusteluja vielä tulee, kun poni järjestelmällisesti aina saadaan keskeyttämään vastustelu (vaikka sitten selästä alas kiipeämällä tai taluttajan kanssa), ja se saa pehmeyttä ja runsaat kehut sekä vielä työnteon lopetuksen palkkioksi rennosta ja asiallisesta liikkumisesta. Näillä eväin aion työskennellä seuraavat noin parikymmentä kertaa, eli lokakuun loppupuolella täytyy arvioida, onko kehitystä tapahtunut eli päästäänkö etenemään koulutuksessa vai täytyykö jotain tehdä toisin.

Ensiesittely

Toteutan nyt pitkäaikaisen suunnitelmani alkaa kirjoittaa blogia hevosen koulutuksesta.

Olen loputtoman kiinnostunut siitä, miten hevonen saadaan toimimaan halutulla tavalla, ja opettelen tätä jatkuvasti. Kertoilen lisää taustastani bloggaamisen edetessä, nyt alkuun päästäkseni mainitsen olennaisimmat asiat nykytilanteesta: Työskentelen tällä hetkellä 3-vuotiaan tammani kanssa. Tamma on ollut varsin haasteellinen, mutta myös hauska ja innostava tapaus, ja olen oppinut siltä äärimmäisen paljon. Tällä hetkellä olemme edenneet ratsutusvaiheeseen. Kiinnostavaa blogattavaa tulee jatkuvasti, ja sitä on kertynyt runsain mitoin myös aiemman parin vuoden maastatyöskentelyvaiheesta. Luvassa on siis käytännön kokemusta ja vinkkejä siitä, miten päästä kinkkisissä tilanteissa eteenpäin silloinkin, kun epätoivo alkaa vallata mielialaa.

Pitkäaikainen haaveeni on kasata järjestelmällinen ohjepaketti siitä, miten koulutuksessa voi varsasta asti edetä. Tämä blogi olkoon ensiaskel sellaisen luomiseksi. Tervetuloa mukaan!