Kuinka kengityksestä ei tullutkaan ongelmaa

Kun Klaara tuli minulle (1-vuotiaana), se ei käytännössä osannut nostaa kavioitaan. Sitä oli kyllä vuoltu, ja periaatteessa jalan saattoi pakottaa ylös ja pitää siitä väkisin kiinni, mutta tästä seurasi aina jalan repimistä, pystyyn hyppimistä ja yletöntä hevosen jännittymistä. Kokemattomuuttani yritin ensin ratkaista asian pakolla ("kyllähän se osaa ja täytyyhän sen totella"), mutta onneksi tajusin muuttaa lähestymistapaa nopeasti.

Tajusin, ettei Klaara oikeasti osaa asiaa, ei tajua hommasta hölkäsen pöläystä. Toki se kykeni nostamaan jalkansa ylös, muttei nähnyt siinä mitään positiivista tai hyödyllistä, päinvastoin hevoselle luonteenomaisesti ennemminkin epäili jalan nostamisesta koituvan vain ikävyyksiä. Tässä tilanteessa rankaiseminen siitä, että poni vetäisee jalkansa pois ei saa aikaan muuta kuin hevoselle vahvistuksen siitä, että homma on todellakin ikävä ja jatkossa sitä kannattaa entistä sinnikkäämmin välttää.

Aloitimme siis aivan alusta, hyödyntäen Tuire Kaimionkin pääperiaatteenaan käyttämää positiivista vahvistetta. Lakkasin pyytämästä jalkojen nostoa tyystin. Kun poni sattumalta joskus nosti jotakin jalkaansa (vähänkin), kiitin välittömästi ("hyvä" + herkku). Jatkoin tätä niin pitkään, että Klaara tajusi yhdistää jalkansa nostamisen herkkuun. En siis tässä vaiheessa mitenkään pyytänyt asiaa, odottelin vain sattumanvaraisia nostoja. Klaaran tajuttua homman alkoi se tietenkin nostella jalkojaan ahkerasti. En edelleenkään pyytänyt asiaa enkä koskenut jalkoihin, mutta lisäsin nyt sanan "nosto" siihen hetkeen, kun jalka nousi - sitten "hyvä" ja herkku.

Kun Klaara oli nyt selvästi yhdistänyt jalkojensa noston herkkuun, eli siis johonkin positiiviseen, mihin ei enää liittynyt mitään ikävää - väkisin jalasta pitämistä, huutamista tms - oltiin hyvällä uudella alulla. Nyt aloin käyttää sanaa "nosto" pyyntönä. Kun pyynnöstä seurasi jalan nosto, tuli kiitos. Ellei, pyysin uudestaan. Tähän vaiheseen siirryin vasta, kun olin melko varma, että hevonen herkästi tarjoaa nostoa ja on jo yhdistänyt asian tähän pyyntöön. Toistin tätä taas riittävän pitkään, enkä vieläkään tarttunut jalkaan lainkaan. Palkinto tuli siis ihan siitä, että Klaara irroittaa jalkansa edes hetkeksi maasta.

Nyt alkoi hiominen. Tuli nostaa tietty jalka, eli se, jonka vieressä seisoin. Yhdistin sanaan myös sormella hipaisun mahan alle, siten että sain merkiksi myös jotakin mitä saattoi myöhemmin käyttää voimistaen (sormella hipaisu - sormella painaminen - kovempi painaminen). Ja lopulta koskin jalkaan kädelläni. Aluksi riitti, että sain koskettaa jalkaa, pikkuhiljaa pyrin siihen, että saan hieman pidellä sitä. Tähän vaiheeseen pääseminen ei vienyt kauaa, ehkä muutamia päiviä. Mutta Klaaran kanssa, joka on varsin luonteikas tapaus, junnattiin aika pitkään vaiheessa, jossa sain koskea jalkaan. Meni viikkoja, ennen kuin aloin onnistua ajan kasvattamisessa, eli siinä, että jalan koskeminen sen aikaa, kun Klaara nostaa ja samantien laskee sen muuttuu sellaiseksi, että Klaara pitää jalkaa ylhäällä jonkin aikaa, pysyy rentona ja laskee vasta kun pitelevä käsi laskee sen, ei itse riuhtaisemalla. Tämä ajan kasvattaminen tapahtui niin, että palkinto tuli aina vasta hieman pidemmästä ajasta. Koska onnistuminen täytyy kuitenkin pitää melko tiheänä, meni pitkään ennen kuin aika oli paria sekuntia pidempi.Tuona aikana en lainkaan puhdistanut kavioita, kunhan yritin pitää silmällä, ettei kavioissa näytä olevan mitään pielessä.

Pitkäjänteisyys kannatti. Lopulta aika oli riittävän pitkä siihen, että kaviot sai puhdistettua. Klaara oli oppinut kavionnoston äärimmäisen pienestä ja kevyestä merkistä, riitti, että sanoi "nosto" tai hipaisi mahan alta (tai kintereen yläpuolelta). Kavionnosto tapahtui 100 % varmuudella, ja kaikki jännitys oli poissa. Klaara oppi asian niin hyvin, että kerran sen jäätyä tarhassa lankaan kiinni sain sen vapautettua sanaa "nosto" käyttämällä - Klaara nosti pyytämäni jalan etäisyydenkin päästä, ja sain sujautettua mahan alta kulkeneen langan irti hevosesta. Lisäetuna mainittakoon vielä, että koska Klaara oppi kavionnoston olevan kivaa ja helppoa, siitä tuli sille myös tapa rauhoittua. Se oli jotain, minkä se ymmärsi, ja kavion nostaminen teki siitä levollisen silloinkin, jos se esimerkiksi taluttaessa alkoi jännittää auton lähestymistä.

Nyt päästään kengitykseen. Minulle tullessa Klaaraa oli siis vuoltu, mutta selvästi jotenkin väkisin. Kun oma kengittäjäni saapui paikalle ensimmäistä kertaa, oli poni harjoituksista huolimatta melkoinen hermokimppu. Luojan kiitos oma kengittäjäni on rauhallinen tapaus, joka osasi antaa varsalle aikaa sen sijaan, että "vedetään sitä nyt kunnolla turpiin, niinhän ne laumassakin tekee". Ensimmäiset noin kymmenen vuolukertaa jännitys oli ponilla melkoista, mutta joka kerta tehtiin rauhassa, pidettiin pausseja, otettiin rennosti tekemättä asiasta kuitenkaan liian suurta numeroa. Heti kun Klaara osoitti pieniä rentoutumisen merkkejä, se sai ruhtinaallisia palkintoja (ruokapalkintoja ei kannata antaa jännittyneelle hevoselle, se aiheuttaa vain enemmän epäluuloa koko tilannetta kohtaan).

Pikkuhiljaa tilanteesta alkoi tulla Klaaralle helpompi. Noin vuoden harjoittelun jälkeen en enää huomannut kavioiden nostossa pienintäkään ongelmaa, ja vuolut onnistuivat, Klaaran ehkä hienoisesti huolestuen muttei suuremmin stressaamatta.

Tällä viikolla oli edessä todellinen koetus: ensimmäinen kengitys. Olimme varanneet aikaa, pari tuttua avustajaa ja kasan herkkuja. No, herkuille tuli käyttöä, mutta avustajille ei juurikaan: poni käyttäytyi kuin unelma, ja kengät saatiin kavioihin kuin kyseessä olisi ollut riimun päälle pukeminen. Kyllä harjoittelu kannatti!

Siinä ne nyt on: ekat kengät!

Lisähuomautuksena vielä, että kaikesta huolimatta kengät pannaan kahdessa osassa. Nyt on kengät etusissa, ensi viikolla lyödään kengät myös takasiin. Ei yritetä liikaa, vaan varmistetaan se, että hyvästä käytöksestä seuraa riittävän nopeasti myös homman lopetus ja laitumelle palauttaminen.