Lötköpötkö ja ärjyvä moottori

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt melkoisesti aikaa, syynä yleinen kiire sekä pulmat kuvien käsittelyssä (jälkimmäisen vuoksi parikin lähes valmiiksi kirjoitettua tekstiä on joutunut jäämään odottelemaan, kun kuvien liittäminen ei ole onnistunut mm. uusitun tietokoneen uusien ohjelmien kanssa sähläämisen takia vailla riittävää aikaa perehtyä niihin).

Sainpa nyt kuitenkin inspiraation kuvattomaan postaukseen Katja Ståhlin mainion heppablogin innoittamana. Katjan blogissa pohdittiin juuri ratsastuksen opetuksessa käytettyjä käsittämättömiä vakioilmauksia, jotka tuppaavat jäävän epäselviksi ja vaille mitään merkitystä. Eräs tällainen on paljon käytetty "ratsasta takaa eteen". Katja peräänkuulutti kunnollisia mielikuvia pelkän ratsastusjargonin jankkaamisen sijaan.

Koska kuvittelen ymmärtäväni mitä monet esitetynkaltaiset fraasit tarkoittavat (ja millaista fiilistä niiden avulla tavoitellaan), ja koska itsekin olen tainnut syyllistyä näiden käyttöön, päätin haastaa itseni käymällä läpi joitakin näistä lausahduksista yrittäen kuvailla, mitä niillä ajetaan takaa, sekä tarjoamalla käyttökelpoisia mielikuvia näiden liirumlaarumien avautumiseen.

Aloitetaan tällä "ratsasta takaa eteen" (joka kuulostaa kieltämättä juuri niin älyttömältä kuin Katja sen kuvasi: "Mihin muualle ratsastaisin, kuin eteen?" :D ).

Ohjeella haetaan (ensisijaisesti) sitä, että hevonen liikkuu aktiivisesti. Hyvinkin kokenut ratsastaja usein tyytyy kovin rauhalliseen liikkeseen, suorastaan laiskaan, ja tästä löysästä liikehdinnästä vielä "liikutellaan kuolainta" niskan alas laskemiseksi näennäistä "muotoa" tavoitellen. Kiltti heppa laskee päätään ja kulkee suht koht nätisti, mutta laiskana pötkönä (ja kuolaimen liikuttelun jälkeen entistä hitaammin). Jos eteen tulee vaikkapa kulma, on pötköllä kaksi mahdollisuutta: joko nostaa niskaa, jottei kaatuisi, tai mennä kylkimyyryä sisään kaatuen pötköytensä säilyttäen.

Kyseessä on tällöin kottikärryllä ajelu. Hevonen on etupainoinen, ja sillä pääsee töyssystä vain ajamalla kovempaa, jottei eturengas töksähtäisi, ja se täytyy kääntää vinosti kuin lentokone. Lössörenkaisen kottikärryn sijaan olisi hauskempaa, jos alla olisi hyppykeppi. Kovassakin vauhdissa voisi vaihtaa suuntaa miten vain pystyasennon säilyttäen (näkee minne menee ja on kokoajan valmiina mihin vaan), eikä olisi töyssyistä huolta. Vaihtoehtoisesti voisi kuvitella keulivansa mopolla. Kiihdytys ja keula pystyyn, niin voi kääntyä vaikka kolikon päällä 360 astetta. Yritäpä samaa kolmirenkaisella kottikärryllä kaikki renkaat maassa pitäen! Juuri näin toimii lötköpötkö.

"Takaa eteen ratsastuksessa" hevosen toivotaan siis liikkuvan kuten keuliva mopo. Ihmiset ratsastavat lähes poikkeuksetta niin hitaasti, että ihan puhtaasti nopeuttakin on syytä usein lisätä, mutta vauhdin lisäämisestä ei kuitenkaan sinänsä ole kyse. Hevosen ei tarvitse ompelukoneenomaisesti tikittää (kottikärry on yhä kottikärry, vaikka sitä ajaisi kovempaa), vaan sen tulee liikkua voimakkaammin ja aktiivisemmin. Usein riittää se, että hevonen herätellään tavalla tai toisella, ja tämän jälkeen pidetään huoli liikkeen aktiivisuudesta. Tämän voi tehdä motivoiden (hypätään vaikka alkuun vähän) tai harjoituksien avulla (esimerkiksi pitkällä sivulla reilusti reippaammin, ihan vauhtiakin lisäten, lyhyellä sivulla hitaammin). "Eteenratsastus" vaatii tietysti myös sen, että hevonen on herkistetty avuille, sillä pelkkä turran kyljen loputon pusertaminen ei tuota keulivaa mopoa. Jos hevonen ei reagoi pohkeeseen, on tarpeen työskennellä se asia ensin kuntoon: siis kevyt pohjeapu, vahvempi pohjeapu, yhä vahvempi apu (esim. raippa), koventuen kunnes hevonen reagoi, ja näitä harjoituksia niin pitkään, että kevyt apu jälleen riittää.

Keulivalla mopolla voi sitten vaikka sille "kuolaimellekin ratsastaa", kun on jotain siellä kuolaimella tarjolla ylipäänsä.

Laitoinpa kuvan kuitenkin (tämä oli blogin varastossa valmiiksi) - kesää muistellessa!

Katjan blogissa sekä postauksen kommenteissa mainittiin myös mm. "ratsasta pohkeella kohti ohjaa" (jonka merkitys on jotakuinkin sama kuin ratsasta takaa eteen), "pohkeen edessä/takana" sekä "tyhjä kuolaimelle". Tuleeko mieleen muita sanontoja, jotka kaipaisivat selvennystä? Jatkan näiden käsittelyä tulevissa postauksissa.

Selkäännousu

Jo puoli vuotta ennen varsinaisen ratsutuksen aloittamista Klaara oli selkäännousun suhteen täysin lunki.  

Klaara 2-vuotissyksynä

Tähän oli syynsä. Olin nimittäin aina aiemmin kuvitellut ensimmäisen selkäännousun olevan sitä mitä paljon tapahtuu, eli että kunnolla valmistelemattoman nuoren hevosen selkään vain hypätään, ja sitten pysytellään kyydissä alun rodeot. Muutamassa päivässä tai ainakin viikossa meno alkaa rauhoittua. En itse putoa kovin helposti, joten pidin tätä ihan normaalina ja toimivana käytäntönä.

Klaaran kohdalla kuitenkin olin oppinut, että hevosen voi totuttaa asioihin hitaasti etenemällä niin hyvin, että jokainen vaihe sujuu ilman sen kummempaa riekkumista. Miksipä tämä ei koskisi myös selkäännousua?

Klaaran kanssa tehtiin alusta alkaen (1-vuotiaasta eli siitä saakka, kun se minulle tuli) kaikenlaista sivelyä, pyyhkeiden ja muiden esineiden kanssa selkään koskettelua, niiden selkään jättämistä, satulahuopaan totuttelemista ja niin edelleen. Ideana oli, että käsi koskee, ja kun poni pysähtyy tai seisoo jo valmiiksi nätisti paikoillaan, käsi irtoaa ja tulee palkkio. Tai, että satulahuopa, johon erikseen ensin nuuhkimalla oli totutettu, heiluu selän päällä kunnes poni seisoo nätisti. Tämän jälkeen huopa joko pysyy paikoillaan tai se otetaan kokonaan pois. Ja taas seuraa palkkio.

Käsi koskee...

Vastaavalla tavalla harjoitettiin painon tuomista selkään. Ensin kädellä painaen, sitten voimakkaammin, sitten hyppien. Hyppiminen hevosen lähellä opetettiin myös ensin erikseen: ihminen hyppi alkuun vaikkapa metrin päässä, ja kun poni seisoi nätisti, hyppiminen loppui ja palkkio seurasi. Harjoittelin tätä myös vapaana muun muassa laitumella niin, että poni sai kävellä minne halusi, ja minä kuljin mukana käsi selällä, vieressä hyppien. Aina, kun poni seisahtui tai seisoi alun perinkin paikoillaan nätisti, hyppiminen lakkasi ja poni sai herkun.

"Okei, nyt se haluaa hyppiä...!?"

Näissä asioissa ei missään vaiheessa ollut minkäänlaista ongelmaa. "Tehtävä" vaikeutui niin hiljalleen, ettei Klaaralle ollut mitenkään erityistä, kun hyppiminen vieressä jonakin päivänä olikin hieman suurieleisempää, tai kun paino lisääntyikin niin, että lopulta hyppijä jo makasi vatsallaan ponin päällä.

En missään vaiheessa vaatinut Klaaralta paikallaan seisomista, vaan sivelin, hyppelin tai mitä milloinkin ponin toimista huolimatta, mutta pysäytin toimeni ja annoin herkun aina, kun poni seisoi nätisti. Tällä tavalla Klaara siis itse oppi, että sen kannattaa ennen kaikkea pysähtyä ja olla paikoillaan - niin saa nopeasti kaiken sälän ympärillä loppumaan ja vielä herkkua kaupan päälle.

Selkäännousu tapahtui hyvin helposti aiemman jatkumona. Klaaran selässä istuikin joku usein jo kaksivuotissyksynä niin paikallaan seistessä kuin lyhyitä talutuspätkiäkin tehdessä. Kun kolmivuotiskeväänä tuli aika varsinaiselle ratsutukselle, ei näin ollen minkäänlaisia rodeoita tarvittu. Klaara seisoo selkäännoustessa lähes poikkeuksetta nätisti, usein kuin tatti. Sen eteen tehtiin työtä pitkällä aikavälillä ja lukemattomin toistoin, mutta työlääksi ei tuota harjoittelua voi kutsua. Työstäminen oli helppoa, ja se kannatti!

Tässä seistään.

Ja seistään.

Ja seistään.

Odotellaan vielä...

...ihan tyynesti...

..."No niin, sieltä se herkku nyt tulee!"

"Seistään nyt kun seisotuttaa."

Hevosen rentoutuminen alkaa kouluttajasta

Hevonen voi rentoutua vain, jos kouluttajakin pystyy siihen. Vastaavasti sosiaalisena ja herkkänä eläimenä hevoseen tarttuu hetkessä ympäristön viestimä levottomuus. Voit kuvitella asiaa muistelemalla, kuinka nuoruudessasi kerroitte kummitusjuttuja pimeässä. Hermonne kestivät juuri ja juuri, kunnes jotakin yllättävää tapahtui. Kriittisellä hetkellä ikkunaan osunut lintu saattoi sekunnissa saada aikaan täyden paniikin. Hevoselle, etenkin nuorelle ja kouluttamattomalle, tilanne on usein tällainen. Kouluttajan sykkeen nousu pelottaa hevosta, ja jännittyneessä tilanteessa yksikin oksan heilahdus voi laukaista pakoreaktion.

Itselläni oli rauhallisuuden kanssa tekemistä Klaaran ensimmäisenä talvena. Poni oli välillä niin villi ja raju, että turvavarusteistani (ketjuriimunnaru, nahkahanskat, kypärä, turvakengät, turvaliivi) huolimatta pulssin nousua oli välillä vaikea estää. Kuitenkin oma jännittymiseni sai ponin vain entisestään hurjistumaan. Niinpä kehitin ratkaisuksi psykologisen aseen.

Kuvittelin olevani hädänalainen pieni lapsi, joka elää sodan runtelemassa kuumassa maassa. Koko perheeni olisi sairaana tai kuolemaisillaan, ja minun olisi selvitäkseni saatava haettua itselleni vettä. Vedenhakumatka olisi kuitenkin pitkä, ja tarvitsisin avukseni melko vauhkon hevosemme. Kuvittelemassani tilanteessa muut murheet ovat niin suuria, että sekopäinenkin eläin tuntuisi vain ja ainoastaan helpotukselta hädän keskellä.

Avukseni otin simpplelisti paalinnarua. Solmin paalinnarusta nykerön ja panin sen taskuuni. Sitten lähdimme Klaaran kanssa suorittamaan "vedenhakutehtävää". Ainoa mitä piti tehdä, oli kävellä ponin kanssa kentälle, sen toiseen päätyyn, haudata paalinnarusykerö lumeen, kävellä toiseen päähän, sitten palata hakemaan kerä ja tuoda se takaisin tallille. Näin olin "pelastanut oman henkeni".

Uskokaapa huviksenne, että tämä kenties hieman absurdilta kuulostava kikka toimi kuin häkä. Pystyin kuvittelemaan tilanteen riittävän hyvin, ja koska keskityin vain tähän pieneen tehtävään ja siihen että poni pysyy mukana vaikka miten riekkuisi, oli vaikutus kumpaankin osapuoleen rauhoittava. Meistä tuli tiimi, jonka oli yhdessä selvittävä konstilla millä hyvänsä. Ja niin me selvisimme. Luottamus kasvatti luottamusta, ja jokusen harjoittelukerran jälkeen yhteistyömme oli uudella tasolla.

Henkeni riippuu tästä!

Hyödynnän ajatusta aina tarvittaessa. Jos esimerkiksi ratsastettaessa Klaara tuntuu "pommilta", rentoutan itseni huutamalla niin kovaan ääneen, että nolottaa: "Laura! Hartiat taakse! Kantapäät alas! Nyrkit pystyyn! Selkä suoraksi!". Kun tuntee itsensä typeräksi muiden edessä, on hyvin vaikeaa enää samalla pelätä.

Kriteeri koulutuksen helpottajana

Tuskin mikään on hevosta kouluttaessa niin tärkeää kuin johdonmukaisuus. Esimerkiksi onnistumisen kriteerin tulee pysyä selkeänä ja riittävän samanlaisena kerrasta toiseen. Kriteerillä tarkoitetaan sitä, mitä hevosen tulee tehdä, jotta kyseessä olisi onnistuminen. Jos kyseessä on vaikkapa laukannosto, on tämän kriteerin toteutuminen tietenkin helppo huomata, ja palkinnon ajoittaminenkin onnistuu helposti.

Mutta jos kysessä on epämääräisempi asia, kuten suorassa seisominen, pään laskeminen tai vastaava, on kriteerin määrittäminen ihmiselle vaikeampaa ja sen ymmärtäminen hevoselle haastava tehtävä. Kuvitellaan, että opetetaan hevoselle pään laskemista. Tehtävä aloitetaan pienestä eleestä, vaikkapa hevosen laskiessa päätä muutaman sentin. Miten säilyttää kriteeri samanlaisena? Jos hevonen laskee enemmän, voidaan sitä yhtä kaikki palkita, jos vähemmän, ei kriteeri täyty. Aluksi kenties voidaan palkita millinkin liikahduksesta alaspäin, mutta kriteerin määrittäminen hankaloituu viimeistään sitten, kun halutaan päästä paria senttiä alemmas. Kuinka paljon alemmas? Minkä suuruinen "aiempaa isompi liikahdus" kelpaa? Ja ennen kaikkea: kuinka kouluttaja pystyy havaitsemaan, että kriteeri täyttyy, kun on kyseessä niinkin pieni liikahdus ja niinkin iso liikahtaja kuin hevosen pää?

Monet kouluttajat kehottavatkin miettimään tarkasti, miten kriteeri määritellään kulloisessakin koulutusvaiheessa, sekä sen, miten kriteeriä "valvotaan". Itse sain asiasta konkreettista kokemusta tämänpäiväisellä ratsastuksellani. Klaaralla on ongelmana pyrkiä ratsastuksen aikana ajoittain pois avuilta kohti porttia (välillä rajummin eli hyppimällä, välillä ihan vain käymällä "tyhjäksi" avuille). Tämän korjaamiseksi olen laittanut portin puoleiselle pitkälle sivulle maapuomeja pitkittäin osoittamaan alueen, jonka yli ei saa astua. Olen ajatellut tämän ennen kaikkea avuksi itselleni, sillä on helpompi pitää tiukasti kiinni siitä, ettei ponin yksikään jalka mene puomien toiselle puolelle kuin siitä, ettei poni mene "liian lähelle" portin puoleista sivua.

Edellisellä ratsastuskerralla puomeja ei ollut, tänään taas oli. Jäin miettimään, miten oli niin paljon helpompaa ratsastaa kun puomit olivat maassa. Tajusin, että kyseessä oli juuri kriteerin selkeys. Tehtävä oli Klaarallekin helpompi, kun puomi toimi selkeänä merkkinä siitä, missä saa olla, ja minkä yli astumisesta seuraa jotakin (seuraus ei ole rangaistus, vaan pyyntö tai vaatimus takaisin puomin oikealle puolelle, erotuksena siihen, että jos portin puoleinen pitkä sivu menee nätisti, saa Klaara olla pyynnöiltä täysin rauhassa). Ellei puomeja ole, Klaaran on tietenkin paljon vaikeampi ymmärtää, missä kohtaa olemisesta on seurauksia ja missä kohtaa olemisesta ei. Kriteerin tarkka olemassaolo on siis kullanarvoinen koulutusapu niin ihmiselle kuin hevosellekin!

Kuinka kengityksestä ei tullutkaan ongelmaa

Kun Klaara tuli minulle (1-vuotiaana), se ei käytännössä osannut nostaa kavioitaan. Sitä oli kyllä vuoltu, ja periaatteessa jalan saattoi pakottaa ylös ja pitää siitä väkisin kiinni, mutta tästä seurasi aina jalan repimistä, pystyyn hyppimistä ja yletöntä hevosen jännittymistä. Kokemattomuuttani yritin ensin ratkaista asian pakolla ("kyllähän se osaa ja täytyyhän sen totella"), mutta onneksi tajusin muuttaa lähestymistapaa nopeasti.

Tajusin, ettei Klaara oikeasti osaa asiaa, ei tajua hommasta hölkäsen pöläystä. Toki se kykeni nostamaan jalkansa ylös, muttei nähnyt siinä mitään positiivista tai hyödyllistä, päinvastoin hevoselle luonteenomaisesti ennemminkin epäili jalan nostamisesta koituvan vain ikävyyksiä. Tässä tilanteessa rankaiseminen siitä, että poni vetäisee jalkansa pois ei saa aikaan muuta kuin hevoselle vahvistuksen siitä, että homma on todellakin ikävä ja jatkossa sitä kannattaa entistä sinnikkäämmin välttää.

Aloitimme siis aivan alusta, hyödyntäen Tuire Kaimionkin pääperiaatteenaan käyttämää positiivista vahvistetta. Lakkasin pyytämästä jalkojen nostoa tyystin. Kun poni sattumalta joskus nosti jotakin jalkaansa (vähänkin), kiitin välittömästi ("hyvä" + herkku). Jatkoin tätä niin pitkään, että Klaara tajusi yhdistää jalkansa nostamisen herkkuun. En siis tässä vaiheessa mitenkään pyytänyt asiaa, odottelin vain sattumanvaraisia nostoja. Klaaran tajuttua homman alkoi se tietenkin nostella jalkojaan ahkerasti. En edelleenkään pyytänyt asiaa enkä koskenut jalkoihin, mutta lisäsin nyt sanan "nosto" siihen hetkeen, kun jalka nousi - sitten "hyvä" ja herkku.

Kun Klaara oli nyt selvästi yhdistänyt jalkojensa noston herkkuun, eli siis johonkin positiiviseen, mihin ei enää liittynyt mitään ikävää - väkisin jalasta pitämistä, huutamista tms - oltiin hyvällä uudella alulla. Nyt aloin käyttää sanaa "nosto" pyyntönä. Kun pyynnöstä seurasi jalan nosto, tuli kiitos. Ellei, pyysin uudestaan. Tähän vaiheseen siirryin vasta, kun olin melko varma, että hevonen herkästi tarjoaa nostoa ja on jo yhdistänyt asian tähän pyyntöön. Toistin tätä taas riittävän pitkään, enkä vieläkään tarttunut jalkaan lainkaan. Palkinto tuli siis ihan siitä, että Klaara irroittaa jalkansa edes hetkeksi maasta.

Nyt alkoi hiominen. Tuli nostaa tietty jalka, eli se, jonka vieressä seisoin. Yhdistin sanaan myös sormella hipaisun mahan alle, siten että sain merkiksi myös jotakin mitä saattoi myöhemmin käyttää voimistaen (sormella hipaisu - sormella painaminen - kovempi painaminen). Ja lopulta koskin jalkaan kädelläni. Aluksi riitti, että sain koskettaa jalkaa, pikkuhiljaa pyrin siihen, että saan hieman pidellä sitä. Tähän vaiheeseen pääseminen ei vienyt kauaa, ehkä muutamia päiviä. Mutta Klaaran kanssa, joka on varsin luonteikas tapaus, junnattiin aika pitkään vaiheessa, jossa sain koskea jalkaan. Meni viikkoja, ennen kuin aloin onnistua ajan kasvattamisessa, eli siinä, että jalan koskeminen sen aikaa, kun Klaara nostaa ja samantien laskee sen muuttuu sellaiseksi, että Klaara pitää jalkaa ylhäällä jonkin aikaa, pysyy rentona ja laskee vasta kun pitelevä käsi laskee sen, ei itse riuhtaisemalla. Tämä ajan kasvattaminen tapahtui niin, että palkinto tuli aina vasta hieman pidemmästä ajasta. Koska onnistuminen täytyy kuitenkin pitää melko tiheänä, meni pitkään ennen kuin aika oli paria sekuntia pidempi.Tuona aikana en lainkaan puhdistanut kavioita, kunhan yritin pitää silmällä, ettei kavioissa näytä olevan mitään pielessä.

Pitkäjänteisyys kannatti. Lopulta aika oli riittävän pitkä siihen, että kaviot sai puhdistettua. Klaara oli oppinut kavionnoston äärimmäisen pienestä ja kevyestä merkistä, riitti, että sanoi "nosto" tai hipaisi mahan alta (tai kintereen yläpuolelta). Kavionnosto tapahtui 100 % varmuudella, ja kaikki jännitys oli poissa. Klaara oppi asian niin hyvin, että kerran sen jäätyä tarhassa lankaan kiinni sain sen vapautettua sanaa "nosto" käyttämällä - Klaara nosti pyytämäni jalan etäisyydenkin päästä, ja sain sujautettua mahan alta kulkeneen langan irti hevosesta. Lisäetuna mainittakoon vielä, että koska Klaara oppi kavionnoston olevan kivaa ja helppoa, siitä tuli sille myös tapa rauhoittua. Se oli jotain, minkä se ymmärsi, ja kavion nostaminen teki siitä levollisen silloinkin, jos se esimerkiksi taluttaessa alkoi jännittää auton lähestymistä.

Nyt päästään kengitykseen. Minulle tullessa Klaaraa oli siis vuoltu, mutta selvästi jotenkin väkisin. Kun oma kengittäjäni saapui paikalle ensimmäistä kertaa, oli poni harjoituksista huolimatta melkoinen hermokimppu. Luojan kiitos oma kengittäjäni on rauhallinen tapaus, joka osasi antaa varsalle aikaa sen sijaan, että "vedetään sitä nyt kunnolla turpiin, niinhän ne laumassakin tekee". Ensimmäiset noin kymmenen vuolukertaa jännitys oli ponilla melkoista, mutta joka kerta tehtiin rauhassa, pidettiin pausseja, otettiin rennosti tekemättä asiasta kuitenkaan liian suurta numeroa. Heti kun Klaara osoitti pieniä rentoutumisen merkkejä, se sai ruhtinaallisia palkintoja (ruokapalkintoja ei kannata antaa jännittyneelle hevoselle, se aiheuttaa vain enemmän epäluuloa koko tilannetta kohtaan).

Pikkuhiljaa tilanteesta alkoi tulla Klaaralle helpompi. Noin vuoden harjoittelun jälkeen en enää huomannut kavioiden nostossa pienintäkään ongelmaa, ja vuolut onnistuivat, Klaaran ehkä hienoisesti huolestuen muttei suuremmin stressaamatta.

Tällä viikolla oli edessä todellinen koetus: ensimmäinen kengitys. Olimme varanneet aikaa, pari tuttua avustajaa ja kasan herkkuja. No, herkuille tuli käyttöä, mutta avustajille ei juurikaan: poni käyttäytyi kuin unelma, ja kengät saatiin kavioihin kuin kyseessä olisi ollut riimun päälle pukeminen. Kyllä harjoittelu kannatti!

Siinä ne nyt on: ekat kengät!

Lisähuomautuksena vielä, että kaikesta huolimatta kengät pannaan kahdessa osassa. Nyt on kengät etusissa, ensi viikolla lyödään kengät myös takasiin. Ei yritetä liikaa, vaan varmistetaan se, että hyvästä käytöksestä seuraa riittävän nopeasti myös homman lopetus ja laitumelle palauttaminen.

Niin kovin vähän on tarpeeksi

Pari hyvää askelta + ei yhtään huonoa = onnistuminen

Koulutan tällä hetkellä siis kolmivuotiasta ponitammaani. Klaara on ollut minulla 1-vuotiaasta lähtien, ja työskentely sen kanssa aloitettiin aikanaan aivan nollasta - paikallaan seisomisesta, rauhoittumisesta, ihmisen kunnioittamisesta, jalkojen nostosta. Mikään edellämainituista ei tullut ilmaiseksi, vaan vei pitkälti yli vuoden ennen kuin saattoi sanoa onnistuneensa näissä. Kerron näistä vaiheista myöhemmin lisää.

Nyt kun ollaan ratsutusvaiheessa, huomaan tekeväni samoja virheitä kuin aiemmin, eli pyytäväni liian vaikeita asioita. Uusin oivallukseni edelliseltä ratsastuskerralta oli ymmärtää miten äärimmäisen pienen asian onnistuminen riittää tässä vaiheessa. Klaaralla on jonkilaiseen työskentelyyn tai maastoiluun liittyviä ratsastuskertoja takana pari-kolmikymmentä, poislukien siis ne kerrat jolloin on harjoiteltu taluttajan kanssa ihan sitä, että joku menee selkään tai istuu selässä. Klaara menee jo kokolailla suoraan ja ymmärtää ratsastajan avut, mutta vasta eilisellä ratsastuskerralla todella ymmärsin mikä ero on sillä, että sitä ratsastetaan (tai ratsastellaan) käynnissä ja ravissa uralla ja ympyröillä ikään kuin vain toteuttaen nämä asiat, siihen, että poni todella työskentelee, astuu siis rennosti, rytmikkäästi ja kuunnellen. Toki viimeksi mainittua osaa odottaa ja siihen pyrkiä kokeneempien hevosten ratsastuksen jäljiltä, mutta se varsinainen ahaa-elämys liittyi siihen, miten äärimmäisen lyhyen aikaa Klaara todella pystyy siihen.

Eilisellä ratsastuksella tehtiin siis ensin käyntityöskentelyä, mikä sujuu Klaaralta varsin hyvin. Tähän on saatu yhdistettyä jo pohkeenväistöt, jotka ovat sivusuunnassa muutaman metrin mittaiset , joita tehtiin eilenkin muutama kumpaankin suuntaan. Käynnissä Klaara on pääosin rento ja joustava, mikä on Klaaran kanssa saavutettu aika itsestään (monesti juuri käyntityöskentely tuntuu olevan hevosille hankalaa ja ne saattavat olla varsin jännittyneitä, mikä tosin voi johtua siitä, että käynnissä työskennellään niin vähän tai epämääräisesti). Sen sijaan ravissa Klaara joko a) menee melko kivasti, b) jännittyy ja muuttuu etanaksi ja yrittää siirtyä käyntiin tai pysähdellä tai c) jännittyy ja alkaa pukittaa/pomppia/peruutella/hyppiä pystyyn/nähdä kummituksia eli siis vastustella mitä mielikuvituksellisimmin tavoin.

Ravi otettiin siis mukaan pieninä pätkinä siten, että pitkillä sivuilla ravattiin reippaasti eteen, mikä onnistui useimmiten, päädyssä tehtiin ympyrä mutta niin, että avoimella ympyrän sivulla (kentän puolella) siirryttiin käyntiin ja keskityttiin pitämään ympyrän muoto, liikkeen rentous ja alle polkeminen sen sijaan, että ravissa olisi tullut tahtirikkoja, ponin alta juoksemista tai yleistä vastustelua. Kun tämä onnistui muutaman kerran, oli lopputuloksena ensin paremmin raviin siirtyvä hevonen sekä energisempi ravi ja rentous, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen poni, joka ilmeisesti oli omasta mielestään työnsä tehnyt ja katsoi asiakseen alkaa hyppiä ulospäin kentältä aina portille päin mentäessä.

Harjoitus vaikutti sopivalta liikkeen ja rentouden parantamiseen, ja aion tehdä vastaavaa jatkossa runsaasti, siis lyhyitä pätkiä ravissa, välillä rentoutus käyntityöskentelyllä sekä ihan pitkin ohjin rapsutusten kera, siten että jokainen askel todella onnistuu ja vaikeissa paikoissa hevosta autetaan siirtymällä helpompaan askellajiin. Tämä helpompi askellaji voi tietysti toisilla hevosilla olla ravi, jolloin tekisin tehtävää päinvastaisissa askellajeissa.

Hyppimis- eli vastusteluongelman ratkaisin seuraavasti: Koska poni alkoi nousta pystyyn, mitä en todellakaan halua nähdä tapahtuvan ollenkaan, ja toisaalta pääsee tällä tavalla myös käytännössä täysin avuilta pois, yritin ensin yksinkertaisesti kevyillä pohjeavulla, äänellä sekä asennolla ratsastaa eteen. Tämä auttoi vähän, mutta vastustelu kuitenkin jatkui, joten seuraava aste oli käyttää vahvempaa pohjeapua, ääntä ja raippamerkkiä (ei lyömistä, vaan merkkiä). Tämä vei ponia hiukan eteenpäin, mutta samalla lisäsi vastustelun määrää heti seuraavassa hetkessä. Kun päädyttiin pattitilanteeseen, jouduin antamaan sen verran periksi että tulin alas selästä. En kuitenkaan nähnyt tätä ongelmana, sillä poni ei hyötynyt tästä mitenkään, vaan sai erittäin selkeän määräyksen raipan, äänen ja päättäväisen ihmisen avulla siitä, että nyt ei jumiteta vaan mennään sinne minne pyydettiin, vaikka sitten maastakäsin komentamalla. Tästä seurasi yksi isompi pystyynnousu, mutta maasta pystyin jatkamaan vaatimista. (Tässä kohtaa käytin raipaakkin ns. kunnolla eli ensin pyyntö, sitten vaativampi merkki ja sitten sellainen, joka jo tuntuu ikävältä. Huom, kyseessä oli väistäminen ja eteenpäinmeno portilta uralle, joka tehtävänä oli Klaaralle tuttu ja merkit huolella aiemmin opetettu, joten vahvistuvien apujen käyttö oli Klaaralle ymmärrettävää. Voimistuva apu ei nimittäin koskaan toimi, ellei hevonen ymmärrä tehtävää.) Näin ollen sain pattitilanteen ratkaistua eli ponin takaisin uralle, josta heti kiitin kovasti. Sitten välittömästi takaisin selkään. En yrittänyt enää ohittaa porttia lainkaan vaikesti ravissa, vaan vein asian loppuun kävelemällä kauniisti portin ohi muutamia kertoja ja ottamalla ravipätkiä toisaalla kentällä. Muutama kierros sai riittää, ja tässä vaiheessa pyrin olemaan ehdottoman pehmeä ja iloinen, ja kehuin ponia lähes taukoamatta rennoista ja ja hyvistä askelista. Lopetin mallikkaaseen portin ohitukseen kiittämällä ja kehumalla, pysähtymällä ja tulemalla alas.

Klaara pitää kehuista kovasti, ja on selvästi ylpeä itsestään niitä saadessaan, kunhan on osannut yhdistää kehut oikein tekemäänsä suoritukseen. Kun asia onnistuu ja ponia kehutaan, se tarjoaa herkästi samaa lisää. Nähtäväksi jää, kuinka monta kertaa näitä vastusteluja vielä tulee, kun poni järjestelmällisesti aina saadaan keskeyttämään vastustelu (vaikka sitten selästä alas kiipeämällä tai taluttajan kanssa), ja se saa pehmeyttä ja runsaat kehut sekä vielä työnteon lopetuksen palkkioksi rennosta ja asiallisesta liikkumisesta. Näillä eväin aion työskennellä seuraavat noin parikymmentä kertaa, eli lokakuun loppupuolella täytyy arvioida, onko kehitystä tapahtunut eli päästäänkö etenemään koulutuksessa vai täytyykö jotain tehdä toisin.

Ensiesittely

Toteutan nyt pitkäaikaisen suunnitelmani alkaa kirjoittaa blogia hevosen koulutuksesta.

Olen loputtoman kiinnostunut siitä, miten hevonen saadaan toimimaan halutulla tavalla, ja opettelen tätä jatkuvasti. Kertoilen lisää taustastani bloggaamisen edetessä, nyt alkuun päästäkseni mainitsen olennaisimmat asiat nykytilanteesta: Työskentelen tällä hetkellä 3-vuotiaan tammani kanssa. Tamma on ollut varsin haasteellinen, mutta myös hauska ja innostava tapaus, ja olen oppinut siltä äärimmäisen paljon. Tällä hetkellä olemme edenneet ratsutusvaiheeseen. Kiinnostavaa blogattavaa tulee jatkuvasti, ja sitä on kertynyt runsain mitoin myös aiemman parin vuoden maastatyöskentelyvaiheesta. Luvassa on siis käytännön kokemusta ja vinkkejä siitä, miten päästä kinkkisissä tilanteissa eteenpäin silloinkin, kun epätoivo alkaa vallata mielialaa.

Pitkäaikainen haaveeni on kasata järjestelmällinen ohjepaketti siitä, miten koulutuksessa voi varsasta asti edetä. Tämä blogi olkoon ensiaskel sellaisen luomiseksi. Tervetuloa mukaan!