Selkäännousu

Jo puoli vuotta ennen varsinaisen ratsutuksen aloittamista Klaara oli selkäännousun suhteen täysin lunki.  

Klaara 2-vuotissyksynä

Tähän oli syynsä. Olin nimittäin aina aiemmin kuvitellut ensimmäisen selkäännousun olevan sitä mitä paljon tapahtuu, eli että kunnolla valmistelemattoman nuoren hevosen selkään vain hypätään, ja sitten pysytellään kyydissä alun rodeot. Muutamassa päivässä tai ainakin viikossa meno alkaa rauhoittua. En itse putoa kovin helposti, joten pidin tätä ihan normaalina ja toimivana käytäntönä.

Klaaran kohdalla kuitenkin olin oppinut, että hevosen voi totuttaa asioihin hitaasti etenemällä niin hyvin, että jokainen vaihe sujuu ilman sen kummempaa riekkumista. Miksipä tämä ei koskisi myös selkäännousua?

Klaaran kanssa tehtiin alusta alkaen (1-vuotiaasta eli siitä saakka, kun se minulle tuli) kaikenlaista sivelyä, pyyhkeiden ja muiden esineiden kanssa selkään koskettelua, niiden selkään jättämistä, satulahuopaan totuttelemista ja niin edelleen. Ideana oli, että käsi koskee, ja kun poni pysähtyy tai seisoo jo valmiiksi nätisti paikoillaan, käsi irtoaa ja tulee palkkio. Tai, että satulahuopa, johon erikseen ensin nuuhkimalla oli totutettu, heiluu selän päällä kunnes poni seisoo nätisti. Tämän jälkeen huopa joko pysyy paikoillaan tai se otetaan kokonaan pois. Ja taas seuraa palkkio.

Käsi koskee...

Vastaavalla tavalla harjoitettiin painon tuomista selkään. Ensin kädellä painaen, sitten voimakkaammin, sitten hyppien. Hyppiminen hevosen lähellä opetettiin myös ensin erikseen: ihminen hyppi alkuun vaikkapa metrin päässä, ja kun poni seisoi nätisti, hyppiminen loppui ja palkkio seurasi. Harjoittelin tätä myös vapaana muun muassa laitumella niin, että poni sai kävellä minne halusi, ja minä kuljin mukana käsi selällä, vieressä hyppien. Aina, kun poni seisahtui tai seisoi alun perinkin paikoillaan nätisti, hyppiminen lakkasi ja poni sai herkun.

"Okei, nyt se haluaa hyppiä...!?"

Näissä asioissa ei missään vaiheessa ollut minkäänlaista ongelmaa. "Tehtävä" vaikeutui niin hiljalleen, ettei Klaaralle ollut mitenkään erityistä, kun hyppiminen vieressä jonakin päivänä olikin hieman suurieleisempää, tai kun paino lisääntyikin niin, että lopulta hyppijä jo makasi vatsallaan ponin päällä.

En missään vaiheessa vaatinut Klaaralta paikallaan seisomista, vaan sivelin, hyppelin tai mitä milloinkin ponin toimista huolimatta, mutta pysäytin toimeni ja annoin herkun aina, kun poni seisoi nätisti. Tällä tavalla Klaara siis itse oppi, että sen kannattaa ennen kaikkea pysähtyä ja olla paikoillaan - niin saa nopeasti kaiken sälän ympärillä loppumaan ja vielä herkkua kaupan päälle.

Selkäännousu tapahtui hyvin helposti aiemman jatkumona. Klaaran selässä istuikin joku usein jo kaksivuotissyksynä niin paikallaan seistessä kuin lyhyitä talutuspätkiäkin tehdessä. Kun kolmivuotiskeväänä tuli aika varsinaiselle ratsutukselle, ei näin ollen minkäänlaisia rodeoita tarvittu. Klaara seisoo selkäännoustessa lähes poikkeuksetta nätisti, usein kuin tatti. Sen eteen tehtiin työtä pitkällä aikavälillä ja lukemattomin toistoin, mutta työlääksi ei tuota harjoittelua voi kutsua. Työstäminen oli helppoa, ja se kannatti!

Tässä seistään.

Ja seistään.

Ja seistään.

Odotellaan vielä...

...ihan tyynesti...

..."No niin, sieltä se herkku nyt tulee!"

"Seistään nyt kun seisotuttaa."

Hevosen rentoutuminen alkaa kouluttajasta

Hevonen voi rentoutua vain, jos kouluttajakin pystyy siihen. Vastaavasti sosiaalisena ja herkkänä eläimenä hevoseen tarttuu hetkessä ympäristön viestimä levottomuus. Voit kuvitella asiaa muistelemalla, kuinka nuoruudessasi kerroitte kummitusjuttuja pimeässä. Hermonne kestivät juuri ja juuri, kunnes jotakin yllättävää tapahtui. Kriittisellä hetkellä ikkunaan osunut lintu saattoi sekunnissa saada aikaan täyden paniikin. Hevoselle, etenkin nuorelle ja kouluttamattomalle, tilanne on usein tällainen. Kouluttajan sykkeen nousu pelottaa hevosta, ja jännittyneessä tilanteessa yksikin oksan heilahdus voi laukaista pakoreaktion.

Itselläni oli rauhallisuuden kanssa tekemistä Klaaran ensimmäisenä talvena. Poni oli välillä niin villi ja raju, että turvavarusteistani (ketjuriimunnaru, nahkahanskat, kypärä, turvakengät, turvaliivi) huolimatta pulssin nousua oli välillä vaikea estää. Kuitenkin oma jännittymiseni sai ponin vain entisestään hurjistumaan. Niinpä kehitin ratkaisuksi psykologisen aseen.

Kuvittelin olevani hädänalainen pieni lapsi, joka elää sodan runtelemassa kuumassa maassa. Koko perheeni olisi sairaana tai kuolemaisillaan, ja minun olisi selvitäkseni saatava haettua itselleni vettä. Vedenhakumatka olisi kuitenkin pitkä, ja tarvitsisin avukseni melko vauhkon hevosemme. Kuvittelemassani tilanteessa muut murheet ovat niin suuria, että sekopäinenkin eläin tuntuisi vain ja ainoastaan helpotukselta hädän keskellä.

Avukseni otin simpplelisti paalinnarua. Solmin paalinnarusta nykerön ja panin sen taskuuni. Sitten lähdimme Klaaran kanssa suorittamaan "vedenhakutehtävää". Ainoa mitä piti tehdä, oli kävellä ponin kanssa kentälle, sen toiseen päätyyn, haudata paalinnarusykerö lumeen, kävellä toiseen päähän, sitten palata hakemaan kerä ja tuoda se takaisin tallille. Näin olin "pelastanut oman henkeni".

Uskokaapa huviksenne, että tämä kenties hieman absurdilta kuulostava kikka toimi kuin häkä. Pystyin kuvittelemaan tilanteen riittävän hyvin, ja koska keskityin vain tähän pieneen tehtävään ja siihen että poni pysyy mukana vaikka miten riekkuisi, oli vaikutus kumpaankin osapuoleen rauhoittava. Meistä tuli tiimi, jonka oli yhdessä selvittävä konstilla millä hyvänsä. Ja niin me selvisimme. Luottamus kasvatti luottamusta, ja jokusen harjoittelukerran jälkeen yhteistyömme oli uudella tasolla.

Henkeni riippuu tästä!

Hyödynnän ajatusta aina tarvittaessa. Jos esimerkiksi ratsastettaessa Klaara tuntuu "pommilta", rentoutan itseni huutamalla niin kovaan ääneen, että nolottaa: "Laura! Hartiat taakse! Kantapäät alas! Nyrkit pystyyn! Selkä suoraksi!". Kun tuntee itsensä typeräksi muiden edessä, on hyvin vaikeaa enää samalla pelätä.

Kriteeri koulutuksen helpottajana

Tuskin mikään on hevosta kouluttaessa niin tärkeää kuin johdonmukaisuus. Esimerkiksi onnistumisen kriteerin tulee pysyä selkeänä ja riittävän samanlaisena kerrasta toiseen. Kriteerillä tarkoitetaan sitä, mitä hevosen tulee tehdä, jotta kyseessä olisi onnistuminen. Jos kyseessä on vaikkapa laukannosto, on tämän kriteerin toteutuminen tietenkin helppo huomata, ja palkinnon ajoittaminenkin onnistuu helposti.

Mutta jos kysessä on epämääräisempi asia, kuten suorassa seisominen, pään laskeminen tai vastaava, on kriteerin määrittäminen ihmiselle vaikeampaa ja sen ymmärtäminen hevoselle haastava tehtävä. Kuvitellaan, että opetetaan hevoselle pään laskemista. Tehtävä aloitetaan pienestä eleestä, vaikkapa hevosen laskiessa päätä muutaman sentin. Miten säilyttää kriteeri samanlaisena? Jos hevonen laskee enemmän, voidaan sitä yhtä kaikki palkita, jos vähemmän, ei kriteeri täyty. Aluksi kenties voidaan palkita millinkin liikahduksesta alaspäin, mutta kriteerin määrittäminen hankaloituu viimeistään sitten, kun halutaan päästä paria senttiä alemmas. Kuinka paljon alemmas? Minkä suuruinen "aiempaa isompi liikahdus" kelpaa? Ja ennen kaikkea: kuinka kouluttaja pystyy havaitsemaan, että kriteeri täyttyy, kun on kyseessä niinkin pieni liikahdus ja niinkin iso liikahtaja kuin hevosen pää?

Monet kouluttajat kehottavatkin miettimään tarkasti, miten kriteeri määritellään kulloisessakin koulutusvaiheessa, sekä sen, miten kriteeriä "valvotaan". Itse sain asiasta konkreettista kokemusta tämänpäiväisellä ratsastuksellani. Klaaralla on ongelmana pyrkiä ratsastuksen aikana ajoittain pois avuilta kohti porttia (välillä rajummin eli hyppimällä, välillä ihan vain käymällä "tyhjäksi" avuille). Tämän korjaamiseksi olen laittanut portin puoleiselle pitkälle sivulle maapuomeja pitkittäin osoittamaan alueen, jonka yli ei saa astua. Olen ajatellut tämän ennen kaikkea avuksi itselleni, sillä on helpompi pitää tiukasti kiinni siitä, ettei ponin yksikään jalka mene puomien toiselle puolelle kuin siitä, ettei poni mene "liian lähelle" portin puoleista sivua.

Edellisellä ratsastuskerralla puomeja ei ollut, tänään taas oli. Jäin miettimään, miten oli niin paljon helpompaa ratsastaa kun puomit olivat maassa. Tajusin, että kyseessä oli juuri kriteerin selkeys. Tehtävä oli Klaarallekin helpompi, kun puomi toimi selkeänä merkkinä siitä, missä saa olla, ja minkä yli astumisesta seuraa jotakin (seuraus ei ole rangaistus, vaan pyyntö tai vaatimus takaisin puomin oikealle puolelle, erotuksena siihen, että jos portin puoleinen pitkä sivu menee nätisti, saa Klaara olla pyynnöiltä täysin rauhassa). Ellei puomeja ole, Klaaran on tietenkin paljon vaikeampi ymmärtää, missä kohtaa olemisesta on seurauksia ja missä kohtaa olemisesta ei. Kriteerin tarkka olemassaolo on siis kullanarvoinen koulutusapu niin ihmiselle kuin hevosellekin!