Hevosen rentoutuminen alkaa kouluttajasta

Hevonen voi rentoutua vain, jos kouluttajakin pystyy siihen. Vastaavasti sosiaalisena ja herkkänä eläimenä hevoseen tarttuu hetkessä ympäristön viestimä levottomuus. Voit kuvitella asiaa muistelemalla, kuinka nuoruudessasi kerroitte kummitusjuttuja pimeässä. Hermonne kestivät juuri ja juuri, kunnes jotakin yllättävää tapahtui. Kriittisellä hetkellä ikkunaan osunut lintu saattoi sekunnissa saada aikaan täyden paniikin. Hevoselle, etenkin nuorelle ja kouluttamattomalle, tilanne on usein tällainen. Kouluttajan sykkeen nousu pelottaa hevosta, ja jännittyneessä tilanteessa yksikin oksan heilahdus voi laukaista pakoreaktion.

Itselläni oli rauhallisuuden kanssa tekemistä Klaaran ensimmäisenä talvena. Poni oli välillä niin villi ja raju, että turvavarusteistani (ketjuriimunnaru, nahkahanskat, kypärä, turvakengät, turvaliivi) huolimatta pulssin nousua oli välillä vaikea estää. Kuitenkin oma jännittymiseni sai ponin vain entisestään hurjistumaan. Niinpä kehitin ratkaisuksi psykologisen aseen.

Kuvittelin olevani hädänalainen pieni lapsi, joka elää sodan runtelemassa kuumassa maassa. Koko perheeni olisi sairaana tai kuolemaisillaan, ja minun olisi selvitäkseni saatava haettua itselleni vettä. Vedenhakumatka olisi kuitenkin pitkä, ja tarvitsisin avukseni melko vauhkon hevosemme. Kuvittelemassani tilanteessa muut murheet ovat niin suuria, että sekopäinenkin eläin tuntuisi vain ja ainoastaan helpotukselta hädän keskellä.

Avukseni otin simpplelisti paalinnarua. Solmin paalinnarusta nykerön ja panin sen taskuuni. Sitten lähdimme Klaaran kanssa suorittamaan "vedenhakutehtävää". Ainoa mitä piti tehdä, oli kävellä ponin kanssa kentälle, sen toiseen päätyyn, haudata paalinnarusykerö lumeen, kävellä toiseen päähän, sitten palata hakemaan kerä ja tuoda se takaisin tallille. Näin olin "pelastanut oman henkeni".

Uskokaapa huviksenne, että tämä kenties hieman absurdilta kuulostava kikka toimi kuin häkä. Pystyin kuvittelemaan tilanteen riittävän hyvin, ja koska keskityin vain tähän pieneen tehtävään ja siihen että poni pysyy mukana vaikka miten riekkuisi, oli vaikutus kumpaankin osapuoleen rauhoittava. Meistä tuli tiimi, jonka oli yhdessä selvittävä konstilla millä hyvänsä. Ja niin me selvisimme. Luottamus kasvatti luottamusta, ja jokusen harjoittelukerran jälkeen yhteistyömme oli uudella tasolla.

Henkeni riippuu tästä!

Hyödynnän ajatusta aina tarvittaessa. Jos esimerkiksi ratsastettaessa Klaara tuntuu "pommilta", rentoutan itseni huutamalla niin kovaan ääneen, että nolottaa: "Laura! Hartiat taakse! Kantapäät alas! Nyrkit pystyyn! Selkä suoraksi!". Kun tuntee itsensä typeräksi muiden edessä, on hyvin vaikeaa enää samalla pelätä.