Hevosen koulutusta oppimassa: Selkäännousu

Jo puoli vuotta ennen varsinaisen ratsutuksen aloittamista Klaara oli selkäännousun suhteen täysin lunki.

Klaara 2-vuotissyksynä

Tähän oli syynsä. Olin nimittäin aina aiemmin kuvitellut ensimmäisen selkäännousun olevan sitä mitä paljon tapahtuu, eli että kunnolla valmistelemattoman nuoren hevosen selkään vain hypätään, ja sitten pysytellään kyydissä alun rodeot. Muutamassa päivässä tai ainakin viikossa meno alkaa rauhoittua. En itse putoa kovin helposti, joten pidin tätä ihan normaalina ja toimivana käytäntönä.

Klaaran kohdalla kuitenkin olin oppinut, että hevosen voi totuttaa asioihin hitaasti etenemällä niin hyvin, että jokainen vaihe sujuu ilman sen kummempaa riekkumista. Miksipä tämä ei koskisi myös selkäännousua?

Klaaran kanssa tehtiin alusta alkaen (1-vuotiaasta eli siitä saakka, kun se minulle tuli) kaikenlaista sivelyä, pyyhkeiden ja muiden esineiden kanssa selkään koskettelua, niiden selkään jättämistä, satulahuopaan totuttelemista ja niin edelleen. Ideana oli, että käsi koskee, ja kun poni pysähtyy tai seisoo jo valmiiksi nätisti paikoillaan, käsi irtoaa ja tulee palkkio. Tai, että satulahuopa, johon erikseen ensin nuuhkimalla oli totutettu, heiluu selän päällä kunnes poni seisoo nätisti. Tämän jälkeen huopa joko pysyy paikoillaan tai se otetaan kokonaan pois. Ja taas seuraa palkkio.

Käsi koskee...

Vastaavalla tavalla harjoitettiin painon tuomista selkään. Ensin kädellä painaen, sitten voimakkaammin, sitten hyppien. Hyppiminen hevosen lähellä opetettiin myös ensin erikseen: ihminen hyppi alkuun vaikkapa metrin päässä, ja kun poni seisoi nätisti, hyppiminen loppui ja palkkio seurasi. Harjoittelin tätä myös vapaana muun muassa laitumella niin, että poni sai kävellä minne halusi, ja minä kuljin mukana käsi selällä, vieressä hyppien. Aina, kun poni seisahtui tai seisoi alun perinkin paikoillaan nätisti, hyppiminen lakkasi ja poni sai herkun.

"Okei, nyt se haluaa hyppiä...!?"

Näissä asioissa ei missään vaiheessa ollut minkäänlaista ongelmaa. "Tehtävä" vaikeutui niin hiljalleen, ettei Klaaralle ollut mitenkään erityistä, kun hyppiminen vieressä jonakin päivänä olikin hieman suurieleisempää, tai kun paino lisääntyikin niin, että lopulta hyppijä jo makasi vatsallaan ponin päällä.

En missään vaiheessa vaatinut Klaaralta paikallaan seisomista, vaan sivelin, hyppelin tai mitä milloinkin ponin toimista huolimatta, mutta pysäytin toimeni ja annoin herkun aina, kun poni seisoi nätisti. Tällä tavalla Klaara siis itse oppi, että sen kannattaa ennen kaikkea pysähtyä ja olla paikoillaan - niin saa nopeasti kaiken sälän ympärillä loppumaan ja vielä herkkua kaupan päälle.

Selkäännousu tapahtui hyvin helposti aiemman jatkumona. Klaaran selässä istuikin joku usein jo kaksivuotissyksynä niin paikallaan seistessä kuin lyhyitä talutuspätkiäkin tehdessä. Kun kolmivuotiskeväänä tuli aika varsinaiselle ratsutukselle, ei näin ollen minkäänlaisia rodeoita tarvittu. Klaara seisoo selkäännoustessa lähes poikkeuksetta nätisti, usein kuin tatti. Sen eteen tehtiin työtä pitkällä aikavälillä ja lukemattomin toistoin, mutta työlääksi ei tuota harjoittelua voi kutsua. Työstäminen oli helppoa, ja se kannatti!